Mä olen yksin. Ennen mä en ole vaan ollut kiinnostunut kertomaan kaikesta ystävilleni. Nyt mulla ei enää ole niitä. Mussa on joku vika. Taas mä katson mun parasta ystävääni muuttuneena toiseksi ihmiseksi. Tällä kertaa edes plan b ei toiminut. Se ihminen jonka kanssa luulin voivani ystävystyä syvemmin, jos joskus olisi aikaa, vaihtoi sekin piirejä samaan aikaan.
Mulla on kavereita ja tuttuja. Mutta ei enää yhtään, jolle mä puhuisin mistään...

Mua pelottaa kesä. Mulla ei ole kesällä ketään, ei ketään omalta paikkakunnalta, jonka kanssa viettää aikaa. Rakas ja pari ystävää kyllä, mutta kaukana täältä. Ei niidenkään näkeminen ei ole ilmaista... Mä istun koneen ääressä ja treenaan laiskasti koiraa öisin.
Mä en käy uimassa kuten en viime kesänäkään, kun ei ole seuraa. En mä yksin. Ja uimista sentään rakastan ihan vitusti. En käy tossa lähistöllä olevan pikkukaupan pihalla syömässä jäätelöä koiran ja ystävän kanssa, puhu raukeasti kaikesta maan ja taivaan välillä kun aurinko lämmittää eikä ole kiire mihinkään. En käy yökylässä, valvo koko yötä katsoen Disneyleffoja ja irkissä ruotsalaista homopoikaa esittäen ja tacodippiä mahaani vetäen. Listaa siitä, mistä jään paitsi, voisi jatkaa ihan niin pitkään kuin tahtoo.

Mitä mä teen väärin?

Mä en kestä kesää yksin. Jos mä en pääse mun unelmakouluun, mä en ihan oikeasti kestä kattoo enää eteenpäin. Mä en tiedä tuleeko mulle enää syksyä, jos koulu ja eräs eläimiin liittyvä suunnitelma päättää mennä vain vittua. Se vaihtoehto ei edes pelota. Olen miettinyt miten. En jaksa tällaista elämää edes sinne tulosten tuloon asti kuin äärimmäisestä pakosta. Pidemmälle mä en enää jaksa, jos valoa ei tule.
Mä haluaisin edes tuntea taas kivun, koska se lohduttaa. Mutta kun arvet... Mä muistan kun kävin suihkussa ja mun käsivarsi kirveli ihan jumalattomasti ja veri värjäsi vettä sellaiseksi hennon verenväriseksi. Silloin musta tuntui hyvältä. Ei nyt yhtä hyvältä kuin tuntuu tehdä jotakin kivaa ystävien kanssa, mutta sentään niin hyvältä, että se erosi siitä harmaasta massasta jossa ei jaksa, ei pysty enempää.

Pettymykset on myös niitä jotka romauttaa aina maata jalkojen alla. Mä luulin jo, että sen mun entisen parhaan ystävän kanssa välit oli korjaantumassa, mutta käsitin väärin. Mä olisin vaikka sen kynnysmatto, jos mun vain ei tarvitsisi olla yksin... Ei, ei yksin. Mä haluan pois.