Siellä se on, taivaalla, aurinko. Kirkas, hassu valopallo, jonka näkemistä odottaen jaksoi ne muutamat kuukaudet, kun valo oli lämmittämässä toisella puolella maapalloa. On kevät. Koira makaa kiinni pihalla ja nauttii raikkaasta ilmasta, olin sen kanssa siellä vähän aikaa sitten. On ihanaa olla taas ulkona. Olin sairaana ja paino tipahti ilmeisesti ainakin melko pysyvästi kolmisen kiloa pienemmäksi. Voi kun se ei tulisi takaisin. Ellei kurkku olisi kipeä, lähtisin juoksemaan. Se on ihanan rytmikästä, selkeää, vakaata. Askel, toinen, kolmas, ajatukset voivat vaeltaa vapaasti. Inhoan sitä kun juokseminen keskeytetään, oli se sitten koira joka keksii jotain omiaan kesken, alkaa vaikkapa repiä hihnaansa, tai puhelin, joka soi.

Mulla on yhä paha olo jossain syvällä itsessäni, viime aikoina se on ollut lähempänä. Kaukana se ei ole ollutkaan, se on sisällä mussa, se on tungettu sinne enkä saa sitä pois kun en osaa. Olen oppinut naamioimaan sen, unohtamaan sen jopa itse.
Näinä päivinä jostain syystä olen antanut sen tulla, olen antanut itseni voida pahoin ja pelätä, vaikka silloin en olekaan sosiaalinen tai hauska. En ole jaksanut kertoa fiiliksistäni nyt kenellekään, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Jos se onkin normaalia? Jos jokainen ihminen lakatessaan yrittämästä onkin pohjattoman surullinen, pelokas ja väsynyt?

Ei, mun pitäisi puhua iloisista asioista välillä, sillä ei mulla ole oikeutta olla tällainen. Mun elämä on mahtavaa. Päätin, että lukion jälkeen voisin lähteä ulkomaille töihin, mikäli elämäntilanne on sellainen. Ameriikkaan. Menispä aika edes siihen asti silleen pikakelauksella, että olisin selvillä, mikä koulu tulee olemaan se mun koulu seuraavat vuodet. Olispa, voi olispa, se se Kannus.