Se on merkillistä toi elämä. Se kantaa, kunnes yhtäkkiä tajuaa, että kaikki rysähtää ympäriltä ja ylös raahautuminen tuntuu ihan mahdottomalta. Ihan kun joku jää, jolla kaikki yrittää kovasti sopulilauman tavoin rynniä pistestä a pisteeseen b. Vähän väliä joku epäonninen vajoaa ja muut väistää, joku saattaa näennäisesti vähän nykkiä sitä pudonnutta, mutta ketä ihan oikeasti kiinnostaa? Kellekään ei oo edes kerrottu, miksi ja minne on niin helvetin kiire, mutta sinne b-pisteeseen kaikki silti rynnii. Nyt on taas ollu vähemmän onnellinen olo ja oon tuntenut oikeesti mustasukkaisuutta ensimmäistä kertaa vuosiin, niin paljon kun mä vihaan sitä tunnetta. Oon halunnut särkeä paikkoja, parkunut.. Mutta se tuntuu paremmalta kun se ilmeetön tyhjyys, se passiivisuus kun tietää, ettei kukaan kuitenkaan välitä, millainen ilme sun kasvoilla on niin antaa sitten olla olematta.

Mä selviän.

Mä välitän.

Vaikkei ehkä asia ookaan toisinpäin kun kaveruutta, sillä ei oo väliä. Ehkä asiat muuttuu sen suhteen - ehkä ei. Mulla on kyllä aikaa, eikä kiire mihinkään. Ensin mä haluan tietää, että mä oon vahva taas. Mikään ei oo itsekkäämpää kun tukea itsensä täysin toista vasten niin, että se toinen musertuu toisen painon alta. Ainoa oikeasti toimiva vaihtoehto on se, että molemmat on vahvoja yhdessä, mutta myös yksin.

Olis kiva lähtee keitolle joskus tässä, hmm.