Sain kommentin blogiini, jota olen pitänyt ikäänkuin päiväkirjana. Se pelotti ja lämmitti. Kuka sen kirjoitti,  miksi? Tunnenko kommentoijan, vai enkö tunne? Jos tunnen, miltä tuntuu kohdata se persoonani varjoinen puoli? Jos en, kuinka hän jaksaa ajatella vierasta ihmistä? Silti kommentti pisti hymyilemään vähän. Jotakuta kiinnosti niin paljon nämä mun itseni kirjoittamat rivit, että myönsi lukeneensa. Kiitos sulle, kuka sitten oletkin. Muutama pieni sana voi todella merkitä. Aina en tahdo puhua kaikesta pahasta olostani, sillä pelkään, että ihmiset eivät kestä sitä. Täältä sen voi lukea kun itse jaksaa, vapaaehtoisesti. Skipata, jos ei kiinnosta.

Mäkin olen kommentoinut vierasta ihmistä täällä, oli pakko sanoa lohdutuksen sana, kun toinen oli samalla lailla yksin kuin itse välillä tunnen. Niitä yksinäisiä, niin kliseiseltä kun tää kuulostaakin, on ihan liian paljon. Ja kun sitä kuka tahansa kuulee muutaman ystävällisen sanan, hymyilyttää. Jos kehu koskee ulkonäköä, ehkä seisahtuu peilin eteen seuraavan kerran pidemmäksi aikaa ja katsoo, yrittää ehkä nähdä vieraan silmin. Oliko se tosissaan, onko mulla ihan oikeasti nätit silmät tai kasvot? Yrittää hymähtää itselleen, että silkkaa kohteliaisuuttaan, mutta silti se kehu lämmittää jossain syvällä.

Silti kukaan ei koskaan sano etenkään vieraalle mitään kaunista. Se maailma, jossa on elettävä, todella ON kylmä paikka, minäminäminä. Minä tahdon, minä olen sitä mieltä, nyt minusta meidän olisi tehtävä näin. Pärjääjiin kuuluvat kovat, kylmät ihmiset, joilla on rautainen työmoraali. Häviäjiin, niihin, jotka alkoholisoituvat, erakoituvat, lakaistaan pois, asuntoihinsa, tuntuvat usein kuuluvan ne herkät ja arat ihmiset. Ne, jotka eivät kestäneet meidän todellisuuttamme.
Tunnen joskus oloni säälittävän pieneksi ja herkäksi ja samalla pelokkaaksi, kun kaltaiseni maalaisserkku viskataan suureen maailmaan. Tuntuu kammottavalta kävellä ohi rullatuolissa istuvan naisen, joka pyytää apua keltä tahansa ohikulkijalta. Kaveri näkee mun myötätuntoisen silmäyksen, tuntee mua liikaa, tarraa takinhihaan varmuudeksi ja varoittaa, että istuja voi viedä rahat. Toki voi. Mutta... Entä jos sillä todella oli hätä? Silti oma rohkeus ei riitä ja epäluulo tulee tielle, sitä voi vain kirjoitella kauniita sanoja blogiinsa jälkeenpäin.

Paljon käyttämälläni foorumilla olen lukenut joskus mm. jutun siitä, kuinka sairauskohtauksen saanut nainen vietiin vartijoiden toimesta ulos junasta, tai kuinka eräs puolituttu raiskattiin keskipäivällä vilkkaassa paikassa. Kukaan ei uskaltanut toimia, tai ei yksinkertaisesti välittänyt. Oli liian turtunut siihen kaikkeen pahaan oloon, jota vastaan tulvii. Miten helppoa siltä onkaan sulkea silmänsä ja unohtaa. Kävellä kerjäläisten tai deekujen ohi tuijottaen tiukasti eteenpäin, tai kääntää ne vitsiksi. Tai, mikä vielä ahdistavampaa, jättää täysin huomaamatta. Antaa toisten ihmisten - samanlaisten kuin itse on, joilla on menneisyys, toivon mukaan tulevaisuus, omia unelmia, ehkä ruokittavaa perhettä ja rakastettuja ihmisiä -  sulautua katukuvaan kuin puiden tai seinien.

Jossakin maissa ei ole lainkaan tavatonta jutella bussissa ventovieraiden kanssa, vaan hiljaisuus tulkitaan epäkohteliaaksi. Suomessa kaikki nököttävät hiljaa painu vittuun -katseella laukku viereisellä penkillä, kuin jokainen muu bussissa haisisi. Nyt ei kaivata seuraa. Samalla ihmiset ovat masentuneita ja yksinäisiä, kukaan ei voi väittää kuulleensa, että suomalaiset olisivat jotenkin hilpeää tai sosiaalista kansaa. Miksi? Onko se todella luonteessa, vai opittua käytöstä? Oli huvittavaa tarkkailla eilen eräässä kokouksessa kymmentä ihmistä. Yksi merkityksellisistä ihmisistä nosti oikean vasemman toisen päälle. Kun vilkaisin myöhemmin, kaikki kymmenen istuivat jalat samassa asennossa - minä itse myös. Ihminen on yksi seurankipeä laumaeläin, jolle pahin rangaistus kuten koirallekin, on tulla eristetyksi laumasta. Käyttäytymällä poikkeavasti pidetään kummallisena - joutuu eristetyksi. Miksi on hyväksyttyä tietoisesti eristää itseään muista kelvatakseen toisille? Miksi ne, jotka lopultakin uskaltavat tehdä toisin, saattavat olla niitä, joiden kuvia kumarramme?

Äh, joitakin aiheita pohtii liikaa. Mun päässä on yleensä sata ajatusta kerralla limittäin, päällekkäin, miten sattuu pomppimassa sikinsokin. On vaikeata saada niitä järjestykseen ja joskus vaikeata puhua omista ajatuksistaan, koska niitä on niin paljon.

Näin henkisesti on parempi olla pienen romahduksen jälkeen. Joskus vielä selviän. Vaikka olen herkempi kuin ihmiset ehkä keskimäärin, mä selviän. Joskus olen niin vahva herkkyyteni kanssa, ettei mikään notkauta mua, sillä olen voittanut pahimman viholliseni - itseni.
Kävin lävistämässä muuten myös napani. Jollakin kieroutuneella tavalla nautin äärettömästi siitä kivusta, kun lävistysneula lävistää ihon. Pitäisi laihtua koruun sopivaksi, mutta pelkään laihduttamista ja lisäksi olen laiska. Silti.. Jos herkkuja edes jättäisi pois. Olen todella lihonut, tahdon takaisin viimevuotisiin mittoihini. Miksikö? Mun on pakko tunnustaa salainen haaveeni, kuiskaan sen tähän loppuun ihan hiljaa. Haluaisin joskus tehdä mallintöitä, ihan vähän vaan vaikka. En tiedä, kelpaisinko, mutta ainakin yrittäisin, jos mulla olisi tilaisuus. Yritän elää elämäni niin, etten kadu tekemättömiä asioita sitten vanhana.