Kaveri käski mun lukea ajatuksella tän biisin sanat läpi. Ostin itse asiassa sen sinkunkin tänään, hassu sattuma.

"If you keep looking back and feel sorry for yesterdays
you'll be one of the strangers
you can't recognize yourself
the passion you felt it was so strong
now it's gone"

Käsivarsi vuoti verta. Ja vuoti muuten ihan kamalan paljon. Sillä hetkellä mä olin paniikissa ja yritin vaan 
painella sitä jollakin, että se lakkais vuotamasta sellasta kamalaa, mustaa verta. 
Se oli mun omaa ja sitä tuli ihan hirveästi suhteessa siihen, miten pieniä haavoja koko käsi oli ees täynnä. 
Partaveitsi oli kans veressä. Putsasin kättä ja aina se vuoti lisää. Lopulta se loppu ja oli pakko tehdä lisää 
jälkiä, ettei kipu ja veri lakkais olemasta. Toivottavasti tää on vihdoin riittänyt. Mä oon viime aikoina 
nimittäin tainnut jäädä tosissaan riippuvaiseksi itteni satuttamiseen, tavat vaan on kerta kerralta koventuneet.
Alussa mä raavin, sitten oli saksenterät varovasti iholal ja sitten partaterä niin syvälle kun se vaan ikinä 
uppoaa. Omaksi onnekseni? mä pelkään verta.
 
Maanantaina mä haen apua. Mä tarviin sitä ihan todella, mun on pakko muistaa itseni ja mun on pakko muistaa muut. 
Mä oon unohtanut kaiken johonkin sumuun. Nyt kun mä oon kohdannut oikeestaan syvimmät pelkoni (tai no helvettiähän on 
toki vielä edessäkinpäin ihan kamalasti), mä vaan syvästi toivon, että selviän tästä. Ja kyllähän mä selviän. Mä en oo 
yksin, mulla on ystävät, jotka on niin saatanan rehellisiä. Välillä se loukkaa, mutta oikeassahan ne on. Ne näki jo ennen
kuin minä. 

Nyt vaihtuu taas kerran luku elämässä, kuinkahan mones sekin on. Aikuisempi minä on jälleen edessäpäin, vaikka 
lapsenmielisyyttä en unohdakaan koskaan. Nyt mä tiedän olevani kuitenkin matkalla johonkin. Se toivottavasti on vähän 
valoisampi tulevaisuus se. Ja yhtään ainutta syyllisyydenpistosta en sinne vie mukanani.