Olen kai selityksen velkaa ihan siksi, että välitän kaikista niitä ihmisiä, joilla blogini osoite on. Välitän, vaikka minusta tuntuu, etten osaa tuoda sitä esille ainakaan enää. Kai tämä on joku huuto sille, että joku pysyisi vielä lähellä - en tahdo niin käyvän, mutta silti tahdon sitä enemmän kuin mitään muuta, sillä yksinäisyys on kaikkea muuta tehokkaampi ase murtamaan ihmisen mielen. Olen ollut kamala ystävä, sisko, läheinen ihminen kelle tahansa viime ajat. Mutta vaikka joku inhoaisi minua nyt, voin sanoa inhoavani itseäni vielä enemmän.

Olen ollut aina perfektionisti. Vaikka näennäisesti hymähtelenkin ilmeisesti tällä hetkellä kaikista tärkeimmälle asialle, koululle, vailla kunnianhimoa, olen silti ihminen, joka tahtoo olla täydellinen. Haluaisin täydellisen vartalon, täydellisen älyn ja ulkonäön. Haluaisin, että minulla olisi täydellisen paljon ystäviä, jotka eivät kuitenkaan olisi liian täydellisiä, koska en osaisi muuten kiintyä heihin (ja haluaisin olla heitä kohtaan täydellinen). Haluaisin niin paljon niin täydellisiä asioita. Olen aina vaatinut itseltäni valtavasti, etenkin ihmissuhteissa. Mikäli jokin menee pieleen, etsin vikaa aina ensiksi itsestäni.

Nyt oma mielenterveyteni on alkanut vihjailla, että olisi pakko herätä. Etten ehkä ole aina ainut ihminen, jossa voi olla vikaa (se on kovin helppo kirjoittaa ja sanoa, mutta ei niin helppo ajatella tai hyväksyä todeksi). Olen ikävöinyt entistä ystävääni itseni miltei hengiltä, huolehtinut eräästä toisesta, pettynyt yhteen erityisesti. Samalla olen pettynyt kaikkiin ihmisiin ja itseeni ja sulkenut itseni turvalliseen kuoreen, josta en halua pois. Jos olenkin joskus yrittänyt, on tullut takkiin niin kipeästi, että olen painunut kiireen vilkkaa takaisin. Pitkään luulin, että niin on ihan hyvä. Ettei kukaan huomaa missään vikaa, tai paremminkin - ettei kukaan ole kiinnostunut löytämään mistään vikaa. Ei sen jälkeen, kun paras ystäväni jätti minut yksin.

Kuitenkin hiljalleen olen tajunnut, että olen alkanut ainakin kotona viettää aikaani enimmäkseen nukkumalla. Tai noh, enää en saa edes nukutuksi, koska on niin paljon ajateltavaa. Kavereilla ei ole tullut paljoa käytyä, eikä heidän meillä. Tosin en halua edes nähdä kuin yhtä kaveriani täältä päin. En ole liikoja kellekään soitellut. Olen istunut tietokoneella, treenannut koiraa (johon en enää saa mitään otetta, koska on niin paha olo) tai soittanut kitaraa. En ole edes tajunnut, että olisi tapahtunut jotakin kummallista jossakin vaiheessa. En edes, vaikka viime vuonna samoihin aikoihin olin ainakin neljä iltaa poissa kotoa - kavereilla, harrastuksissa, missä milloinkin. Käyn yhä tiistaisin treenaamassa, joskus muulloinkin, mutta se ei enää huvita. Tajusinko tänään, eilen vai olenko sitä edes tajunnut vielä (koskaan?) - paha sanoa - joka tapauksessa olen jotenkin alkanut hahmottaa työntäneeni kaikki ihmiset pois elämästäni, paenneeni heti, kun minusta tuntuu jonkun tulevan liian lähelle. Miksikö, en tiedä, sitä asiaa en osaa itselleni kertoa. Pelkäänkö, etten riitä ihmisille ja he kääntyvät pois, vai pelkäänkö, että he lähtevät vain muuten? Ainakin pelkään sitä, että joku vielä satuttaa. Enää en kestä yhtään enempää hajoamatta johonkin suuntaan vielä lisää.

Voin muutamia päiviä, kai yli viikon, oikein hyvin, ja kuvittelin kaiken menneen ohi. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on yhtä samanlaista harmaanmustaa sekasotkua kuin tähänkin asti. Miksikö kirjoitin tämän? En odota asioiden muuttuvan sormia napsauttamalla - en odota niiden ehkä muuttuvankaan lähiaikoina. Toivon vain, että tämä selityksenä auttaisi edes hieman tajuamaan, miksi entisestä, avoimen naiivista minusta on tullut niin hirveän vaikea ihminen.