(Jessus kun kello on taas paljon ja tässä sitä istutaan. No huomenna on perjantai! Eh.)

Tampere KV:n aikataulut tuli nettiin. Joudun nokikkain ihmisen kanssa, jota pelkään eniten tässä maailmassa. Siis ihan oikeasti pelkään. Se tunkee mun painajaisiin. Kuukauden elämästäni vietin lähinnä parkuen öisin, kun pelotti niin paljon yksi juttu sen kanssa. Se, selviääkö se nyt lopullisesti, vai onko se lopullisesti kuitattu, selviää pian. Siihen mennessä taidan kuluttaa paljon deodoranttia. Hikoiluttaa jo nyt se ajatus.

Kaveri heitti mahdollisesti vahingossa mua repulla selkään kun pomppasin Villen traktorista. Se sattui - mä kolhin itseni aina siinä traktorissa. Päästiin sillä kauppaan. Ihanaa kun tyypeillä alkaa olla jo ikää traktorikortteihin. Mulla olisi ollut jo kauan, mutta ei oo kunnon traktoria joten se siitä. Tai on siis traktori, mutta ei oikein katu-uskottava sellainen. Se kun on sellainen kuranvärinen valametti, joka tärisee käynnistysvaiheessa niin, että pelottaa että mokoma hajoaa siihen. (Oikeesti mä kyllä käynnistän sen liian ärhäkästi, mutta se on silti ruma ja likainen.) Kerran kesällä lukitin etupyörän siitä. Nurmikossa on yhä aika ilkeän näköinen ura. Mopokorttia en saa, kun isäpappa päräytti aikanaan moottoripyörällä rautalankaan ja päätti, että sen enempää ei suku kaksipyöräisiä harrasta, jos vaan siitä riippuu. No, mopot saastuttaa. En mää haluiskaan...

Äikässä on lauseenjäseniä ja mä hylkäsin urani ammattikirjailijana, joka kirjoittaa 6.5 sivua päivässä klo 8.15-16.35. Predikaattien ja subjektien syvin olemus ei tartu päähän. Sori Ellu, nyt ei taida tulla kymppiä. Paitsi kirjaesitelmä taitaa kuulua kurssiin. Sen sijaan piirtelin tunnilla sarjakuvia kiinalaisista ja laadin koulutussuunnitelmia, joiden seurauksena sain noutokapulan varpaille. Onneksi 200-grammaisen vaan.

Eräs nimeltämainitsematon Hanna aattelee nyt, että mitä ne riehuu. Me riehuta. Ollaan ihan kiltisti aina.

Kaikkee sitä voi selittää, kun ei haluu nukkumaan. Öitä maailma! o/