Nih.

On ollut taas jotenkin synkempi olo, mutta tajusin joku päivä sitten äärettömän lohdullisen tosiasian. Kun tuntuu pahalta, mielessä ei välähdä ensimmäisenä ajatuksena halu satuttaa, vaan mua alkaa vain itkettää. Ihan kuin normaalia, tervettä ihmistä. Mä olen oppinut itkemään taas.

Tuntuu lohdulliselta tietää, että kokoaa koko ajan jotakin uutta niistä sirpaleista, jotka lensi silloin ympäriinsä ja joita ei uskonut koskaan enää löytävänsä. Että joskus on ehkä entistä ehompi. Estoa satuttaa itseäni mulla ei ole, kuten ihmisillä kai yleensä. Sen jos vielä joskus itselleen saisi, olisi kai turvallisempi olo, mutta toisaalta mä oon selviytynyt jo monestakin ilman.

Muuten menee hyvin. Musta tulee toisen koiran omistaja tänä keväänä, eli joutoaikaa ei tule olemaan, kun belgistikaverin yllyttämänä ilmoitin, että merkittävimpiin tokokisoihin ollaan menossa vanhemman koiran (tuntuu oudolta käyttää tuota ilmaisua), totta kai. Osaahan Nita liikkeet jo nyt keväällä... Eikö osaakin... Eikö... D:
Ja kuin siinä ei olis tarpeeks onnea yhden ihmisen osalle, niin mä olen löytänyt ihmisen, joka tuntuu entisen jälkeen helvetin turvalliselta ja erilaiselta. Siltä, että kun mä kerran opin taas luottamaan kunnolla, niin juuri siihen ihmiseen. Siihen asti mä kai hätkähtelen ja hermoilen typeriä, mutta mun pitää vaan toivoa, että se kestää sen.

Muistaiskohan tänne taas kirjoitella aktiivisemmin? Tuskinpa.