Oltiinpa tänään kirkonkylällä treenaamassa muutamaa tokojuttua + mätsäriin, Nita oli enimmäkseen irti ja voin sanoa, että olinpa ylpeä tytöstä! Aivan mahtavaa. En ole koskaan nähnyt sitä sellaisena, niin tottelevaisena ja... :) Se on sitten ihana ipana!

Lemmikkikerhon pitäminen on lähtenyt käyntiin sinänsä kitkatta, että ne lapset on kiinnostuneita ja viihtyvät siellä. Ja siitä saa rahaa. Ei kyllä kroisokseksi pääse, mutta saapahan taskunpohjalle. N. kahden viikon päästä Tampereen kv, lasken suunnilleen päiviä siihen, jolloin kohtaan pelkoni silmästä silmään, kirjaimellisesti. Sen yhden niistä.

Mulla kun on taas se juttu, joka iskee silloin tällöin. Muutaman viikon jakson, aina, kun tulee pimeää - siis kokonaan, sisälläkin, kun valot on sammutettu - mieleen tulee sata ja yksi erilaista juttua, jotka pelottavat niin paljon että lamaannun. Makaan peiton alla, itken tai tuijotan silmät laajenneina kattoon ja rutistan sormilla peitonkulmaa ja päässä jyllää ilmaston lämpeneminen, ydinsota, Nitan tai perheen kuolema, tieto siitä, että mikä tahansa voi tulla eteen. Nukutuksi en juuri saa.

En vieläkään tiedä, mikä se on. Luulin sen menneen jo ohi. Siitä olen kärsinyt jo lapsesta asti, näin ikkunan takana luurankoja, jotka yrittivät sisälle tai tiesin, että ikkunan takana on peto, joka tulee pian huoneeseen ja tappaa meidät kaikki. Ennen mä aina puhuin äidille, se helpotti. Ehkä mä nytkin keksin siihen parannuksen tunnustamalla julkisesti, että päänuppini yksinäinen järjenhiven lähtee etelänmatkalle aina tietyiksi ajoiksi ja jättää minut panikoimaan yksin. Joka tapauksessa niinä aikoina sitä toivoisi, että olisi joku, jonka kanssa jakaa ne yöt, jolloin vain pelkää kuolemaa ja kaikkea tuntematonta, joka on edessä.