Ja elossa yhä. Miesasioista ei tullut - surprise! - mitään (paitsi punastun yhä tietyssä läheisyydessä), ja muutenkin ainakin riparista lähtien on mennyt fiilikset aika surkean puolella - olen lyhyessä ajassa elänyt erittäin epämiellyttäviä asioita läpi, vaikka toistaiseksi selvinnytkin voittajana ja pitänyt pään pinnalla. Ja siis ystäväkin on yhä elossa, mutta elämäni tärkein ja vahvin ystävyyssuhde meni poikki kipeällä tavalla. Tällä hetkellä en ole ihan varma, olenko oikeasti masentunut, vai hilpistynkö tästä vielä hyvinkin nopeasti.

Ympäristö siihen ei suunnattomasti rohkaise - olen joutunut taas vaihteeksi kestämään koulussa jatkuvaa kuittailua niin poikien kuin "kavereiden" taholta, olen täysin hukassa tulevan opiskelupaikkani vuoksi, koska en tiedä, mitä teen Nitalle, jonka kanssa kaikki meni pieleen (lue = siitä tuli paukku- & liikennearka). Sen lisäksi kaipaan yhä vanhaa, rakasta ja turvallista ystävyyssuhdettani, ja pienempi ketutuksen aihe: viime viikonloppuna joku vitun idiootti pilasi myös koko viikon isoimman iloni, elikkä keikan, tönimällä. Sekin risoo yhä. Oli kai virhetikki odottaa koulujen alkua kerrankin, olisi vaan pitänyt luottaa vanhaan, rakkaaseen "pessimisti ei koskaan pety" -lausahdukseen.

Olen käynyt hierojalla järkyttävän kipeiden harteideni & niskani takia, seuraava aika syyskuun alussa. Edellisestä on hetkinen, ja olen  nyt taas ihan helvetillisen kipeä. Toivottavasti se pidempi putki hierojalla auttaa.

Nita on ilmoitettu naapurikuntaan toko-kokeeseen 9.9., saa nähdä. Oma motivaatio treenaamiseen meni surkeiden takaiskujen myötä. Mä olin suunnitellut asiat niin, että Nita saa ensi syksynä jäädä rauhassa turvaan tänne maalle, lenkkeilemään irti ja pelaamaan isolla pihalla jalkapalloa kuten tähänkin asti, mutta ilmeisesti se ei onnistukaan... Nyt en ihan oikeasti tiedä, mitä teen. Vienkö autoilua vihaavaa koiraa  240-300 kilometrin matkan viikossa bussilla paikkaan, jossa se ei takuulla tule viihtymään? Menetän neljä tärkeintä vuotta elämästäni, jotka voisin vain treenata, treenata ja treenata ihanilla esteillä & kentillä agilitya, aloittaa kenties pk-lajit, kisata ties missä..? Onko minun ihan oikeasti jäätävä kotiin, vaikka niin moni asia täällä inhottaa minua ja ainoa ihana henkireikä on ollut viimeisen kesän ajan ihana sana "pois"? Lukioon en missään tapauksessa ole täällä menossa, tarkoittaako se välivuotta ja töitä? Mitä kummaa minä teen! Olisipa kiva opinto-ohjaaja, niin asia olisikin helppo. Meidän omalle koulumastiffille, jonka housut on jossain kaulan tienoilla, en ole pukahtamassa sanaakaan.

Väsyttää. Pääsisipä hetkeksi johonkin hyllylle katselemaan, miten oma elämä virtaa, eikä tarvitsisi miettiä muuta.